keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Rhoo

Eka kerta.

Ensimmäisen kerran alaikäisillä on äänioikeus.
Ensimmäisen kerran nuorilla on mahdollisuus järjestää elämäänsä.
Ensimmäisen kerran olen ehdokkaana vaaleissa.

Eka kerta.

Kirkko teki oikean liikkeen.
Näytti oikean suunnan.
Teki teon.

Eka kerta.

Kirkko ei jäänytkään sivustakatsojaksi.
Kirkko tuli lähemmäs nuorta ihmistä.
Kirkko ojensi kätensä.
Tartutko siihen?

Olisi jo aika.
Nuoret tarvitsevat tilaa.
Joskus aikaa aikuiselta. Korvan, joka kuuntelee.
Mutta kuunteleeko kirkko?

Kirkon korva on valtuusto.
Se on vanha korva.
Keski-ikä kuudenkymmenen paikkeilla.
Puhu kuuluvasti. Huuda.

Kirkon korvien välissä on sen viisaus.
Kovin kauan se viisaus on ollut vanhuus.

Perisuomalainen, virkamiesriippuvainen,
vastuunsa väistävä vanhojen viisaus.

Sillä vanhalla viisaudella on monet kasvot,
mutta vain yksi ääni. Virkamiehen kuiva yskä.
Tehdään, niinkuin valmisteleva virkamies esittää.
Ei ajatella. Ei ainakaan itse.
Joutuu kuuntelemaan.
Tulee vastuuta.

Olisi jo aika.

Kirkolla olisi tilaa kaikille. Nuorillekin.
Olisi korvia, jotka kuuntelevat.
Aikuisia, joilla on aikaa.
Tilaa elää ja hengittää.

Nyt on mahdollisuus,
järjestää omaa elämää.
On eka kerta.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Pii

Olin viikonloppuna Valtakunnallisilla Yrittäjäpäivillä Suomen Turussa.
Yli kaksituhatta yrittäjää oli kokoontunut yhteisten asioiden ääreen.

Monen monta tarinaa.
Iloja ja suruja, pelkoja ja toiveita.
Juhlaakin.
Ihmisten elämää.

Siinä kahvipöydässä tuntui, että kaikki on kuitenkin aika hyvin.
Ei ihan toivotonta tulevaisuutta.
Velkaa on maallamme paljon, mutta saadaan me se hoidettua,
kun jaksetaan yrittää.
Kun vai olisi suklaata. Se kruunaisi kahvin.

Turkulaisilla oli murheena telakoiden tilanne.
Tänään tuli sitten sitä suklaata. Laiva on tilattu!

Eihän se tänne Keski-Suomen talouteen tunnu, mutta hienolta tuntuu, että sikäläisille yrittäjille on taas töitä.

Taas on yrittäjillä mahdollisuus:
Voi tehdä sitä mitä parhaiten osaa.
Sitä, mistä saa sydämeen suklaata.
Voi ottaa ihmisiä töihin.
Voi tarjota ihmiselle mahdollisuuden järjestää elämänsä.

Jokaisella tulee olla mahdollisuus.
Jokaiselle on oltava tilaa.
Suvaitsevaisuus kasvattaa ymmärtämystä,
erilaisuuden hyväksyminen kunnioitusta.
Vastuun ottaminen kasvattaa vapautta,
ja sivistys viisautta.

Kannustavuutta tarvitsemme kaikki.
Yrittäjätkin. Että jaksamme yrittää,
että voimme tarjota mahdollisuutta,
järjestää oma elämä,
poimia pala suklaata.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Omikron

Yhdessä tekeminen on mukavaa puuhaa.
Ja yhdessä voi tehdä monenlaista.

Yrittäjälle tarjotaan monenlaista yhteistyötä.
Yhtenä viimeisimmistä on tarjottu kouluille hankittavia opasvihkosia.
Kaikenlaista opasta, on puutarhaviljelyä, liikuntaa, pelejä ja leikkejä.
On sähköturvallisuusopasta, nettiturvaopasta, ja liikenneturvallisuusopasta ja ja ja...

Liikenneturvallisuus kuitenkin tuntui tärkeältä.
Omatkin pienet tekevät koulumatkaansa vilkkaasti liikennöidyillä teillä.
Eikä täällä sivummalla ole kevytväyliä tai pyöräteitä.

Innostuin tuosta. Liikenneturvallisuusopaskirjat kouluun.
Kauppias soitti minulle, minä muutamalle yrittäjätutulle, ja koulu sai oppaat.
Tehtiin yhdessä. Kukin osti muutaman kirjan. Oli mukavaa.

Yhdessä tehtiin, firmat ja koulu. Se on yhteisöllisyyttä.
Yhteisen hyvän eteen yhdessä tekemistä.
Ei mitään vaikeaa, ei mitään kallista tai hankalaa.
Ihan hetkeksi vain, ne ajatukset, siihen toiseen. Siihen yhteiseen.

Uskovaisilla on kaikki yhteistä, sanotaan.
No, ei kai kirkolla kuitenkaan. Kun kirkkohan on vain niille jotka on oikeita kristittyjä.
Vääräoppiset pitää poistaa.
On tehtävä oikea ratkaisu.
On tehtävä lopullinen ratkaisu...
Niinkö?

Vai voisiko kirkko kuunnella? Olla kaikkia varten?
Minä ainakin uskon, että voi.
Uskon, että kirkolla on tilaa kaikille. Sinullekin.

Me voimme tehdä yhdessä suuria tekoja.
Vain yhdessä voimme rakentaa yhteisöllisyyttä.
Ja vaikka yksin voisikin vain vähän, niin yhdessä me voimme enemmän.
Yhdessä on kiva tehdä.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Ksii

Onko oikeutta?
Tuo kysymys on taas viime päivät pyörinyt mielessäni.

Onko oikeutta?
Iso kysymys.

Ajattelen niin, että jokaisella on oikeus,
ja ehdottomasti yhtäläinen oikeus.
On oikeus selviytymiseen.
On oikeus elämänsä järjestämiseen.
On oikeus menestykseen.

Mutta onko oikeutta tunkeutua toisen elämään?

Missä se yksityisyyden raja on?
Kuka on oikeutettu tulemaan toisen yksityisalueelle?
Ja mikä on jokaisen yksityinen alue?

Luulenpa, että yksityisyys on oma päätös.
Toista loukkaamaton oma tila. Ehkä vain minuus.

Voinko siis mennä toisen ihmisen elämään?
Kyllä, jos hän minut elämänsä osaksi hyväksyy.
Voinko täyttää toisen ihmisen elämän?
Kyllä, jos hän tahtoo niin, ja minä siihen pystyn.

Mutta voinko viedä enemmän tilaa kuin toinen tahtoo?
Kyllä, mutta loukkaan häntä.
Ylitän rajan.

Kenelläkään ei ole oikeutta toisen elämään.
Ei missään määrin.
Siksi en voi ottaa toisen ihmisen elämää.
En voi riistää sitä, en rajoittaa, en kahlita.

Mutta...

Miksi luulemme, että pilkkaa on kestettävä.
Se on loukkaus - Se on rikos.
Miksi luulemme, että häirikköä on ymmärrettävä.
Se on loukkaus - Se on rikos.
Miksi luulemme, että juopon käytös on siedettävä.
Se on loukkaus - Se on rikos.
Miksi luulemme, että raiskaajan siemen on kannettava.
Se on loukkaus - Se on rikos.

Raiskatulla on oltava oikeus, edes aborttiin.
Juopon puolisolla on oltava oikeus, edes eroon.
Häirikön uhrilla on oltava oikeus, edes suojeluun.
Loukatulla on oltava oikeus, edes anteeksipyyntöön.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Nyy

Tänään en ole ollut oikeastaan hetkeäkään yksin.
Sen huomasin äsken, kun mielessäni päivän tapahtumia kertailin.

Mutta olen minä yksinäinenkin ollut, mietin.
Tiedän, mitä sekin on. Kun on yksin. Ja moni on.

Yksinäisyys kalvaa ihmistä sisältä.
Pikkuhiljaa, huomaamatta.
Ja yhtenä päivänä tuntuu,
että jäljellä on vain tyhjä kuori.

Ihmisen kuori.

Täytyisi avata tulppa, niin tyhjiö täyttyisi.
Niin se menee. Fysiikan lakien mukaan.
Kun kuoressa on tyhjiö, poista tulppa, ja tyhjiö täyttyy.

No, joskus pitää löytää joku vähän puhaltamaan alkuun,
mutta kyllä se sitten siitä lähtee.

Yksinäisyyteen on vain yksi lääke: Yhteys.
Yhteys syntyy, kun kaksi viestii toisilleen.
Puhuu, ja kuuntelee.

Tätä yhteyttä tarvitaan kaikkialla.
Yhteyttä tarvitsee ihminen toiseen ihmiseen,
ryhmä toiseen ryhmään, ja enemmänkin.

Yhteyttä tarvitaan, että yritykset voivat toimia.
Tarjota työtä ja toimeentuloa. Mahdollisuutta järjestää huominen.

Mutta yhteyttä tarvitaan valtioiden, kansakuntien ja kansainliittojen välillä.
Yhteyttä tarvitaan järjestöjen, kylien ja kaupunkien välillä.
Kuntien, ja seurakuntien välillä.

Sitä, että toinen viestii toiselleen.
Mitä tarvitsen - Mitä tarvitset.

Ja kun kaksi viestii toisilleen, löytää yhteyden, puhuu ja kuuntelee.
Silloin voi syntyä uutta. Tyhjiö täyttyy. Kuori saa sisällön.

Yhteydestä alkaa uusi aika.
Voimme jakaa. Yhteiset tilat.
Kunnat, kaupungit, seurakunnat.
Ollaan yhteydessä. Ei yksin.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Myy

Huipputuote myy.
Ja jos ei ole varaa ostaa, niin myy.
Myy se vanha, osta uusi.
Tee kauppaa. Osta. Myy. Kuluta.

Kuluttamisesta on tullut elämän laadun mitta.
Elämän tarkoitus.
Ja niinkö on?
Että elämä on kulutusta?
Ja jos ei tahdo, osaa tai voi kuluttaa, niin ei elä?

Ei. Ei elämän laatu ole kulutuksen määrästä kiinni.
Kun perustarpeet saa hankituiksi, niin se riittää.
Onnea ei voi ostaa, eikä rakkautta saa rahalla.

Aika vähällä pärjää, kun on joku joka kuuntelee, välittää, rakastaa.

Vaikka tuntuisi vaikealta löytää
toinen ihminen, yhteinen tila,
suojapaikka, illallinen,
niin se kaikki on jo valmiina.
On vain otettava ensimmäinen askel.

Toisen luokse.
Tekemään, elämään.
Elämään yhdessä.

Silloin erilaisuus voi alkaa täydentämään elämää.
Kun uskaltaa kohdata sen, joka on outo, vieras, tuntematon.
Minua nuorempi, vanhempi, rikkaampi tai köyhempi, ulkomaalaisempi.
Erilaisuus tuo rikkautta, täydentää tyhjät kolot, auttaa ymmärtämään.

Tehdään yhdessä,
sillä yhdessä tekeminen ei kuluta,
vaan vahvistaa.

torstai 2. syyskuuta 2010

Lambda

Olin eilen työhyvinvointia käsittelevällä luennolla.
Olivat Kinnulan kunnassa oivaltaneet, että ihminen tekee työtä, kun sen on hyvä olla. Ja ihmisen on hyvä olla, kun se tekee työtä.

Tekee sen mitä osaa, sen verran kuin jaksaa. Mutta kaikki voi tehdä jotain.
Työkykyä on kaikilla. Sen olen järjestöhommissa itsekin huomannut.

Ja onpa siinä meille kaikille hieno tehtävä:
Löydetään tekijät niille hommille, jotka on hoitamatta.
Hoidetaan ne hommat jotka on tekijättä.

Riittää kun poistetaan sosiaalimiinat ja tuloloukut.
Tehdään yhdessä, mutta kaikki tekee jotain.
Ihan Kinnulan malliin.

On aika siirtyä eteenpäin.
On aika panna hanskat käteen ja lähteä talkoisiin.
On aika antaa ihmisille mahdollisuus järjestää elämänsä kuntoon.

Saappaat jalkaan, ja hanskat käteen.
Lähdetään Toivo-talkoisiin.

Kappa

Sadonkorjuun aika.
Nyt sitä kotimaista tuoretuotetta saa edullisesti, kappakaupalla.
On omenaa, perunaa, lanttua ja naurista.
On mustikkaa, puolukkaa, lakkaa ja herukkaa.

Kappa puolukkaa tulee metsästä alle tunnissa, ihan ilmaiseksi.
Tai tulisi, jos viitsisi mennä.
Mutta kun on niitä susia ja karhuja ja hirvikärpäsiä.
Ehkä onkin parempi mennä hakemaan marjat torilta.

Vaikka sittenhän ei kyllä tiedä, onko ne puhtaita.
Jonkun likaisilla käsillä poimimia.
Tulee pian lintuflunssa, possukuume tai joku muu lääketehtaan pikavoittopipi.

Varmaan parempi, että ostaa valmiina hillona kaupasta.
Saa sitten varmasti tutun oloisessa muovitölkissä tuttua teollista tuontitavaraa.
Se virolainen puolukka kun on muutenkin parempaa...

Eiköhän me nyt mennä metsään.

Haetaan ne marjat pois.
Ihan kappakaupalla.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Ioota

Lakko!

Olen ollut kirjoituslakossa. Huomasitko edes?
Ei se mitään. Ei muutkaan. Kun ne on lakossa.

Ioota on tarina lakosta.
Tai oikeastaan lakkoilusta, lakkoilijasta, lakkoagitaattorista.

"Kai sitä saa vaatia parempaa palkkaa!" huusi myyjätär kaupan ovella.
Ja saahan sitä. Pyytää, ja vaatia. Ja saa lakkoillakin. Mutta kuka hyötyy?

Niin. Kukahan siitä hyötyy, siitä lakosta?

Keskimäärin lakko tuo onnistuessaan pari kolme kymppiä lisää massia kuussa. Tämä siis verraten sopuratkaisuun, jossa tili kasvaisi viitisen kymppiä kuussa muutenkin.
Kun samalla kasvaa myös liiton jäsenmaksu ja vero, niin tulos on jo aika lähellä nollaa.

Paitsi että ... jokainen lakkopäivä on suunnilleen puoli prosenttia vuosipalkasta.
Siis kolmen päivän lakko maksaa työntekijälle enemmän, kuin lakolla saatu palkan lisäys on.

Ai liiton lakkoavustus? No senhän olet itse jäsenmaksuna liitollesi moneen kertaan maksanut! Huomasitko? Liiton jäsenmaksu on siinä viiden sadan euron paikkeilla, joka vuosi! Työntekijä ei siis hyödy liitosta tai lakosta yhtään mitään.

Eli kuka hyötyy?

Lakkoon "joudutaan" kun neuvottelut eivät muuten etene.
Voisikos se johtua siitä, ettei neuvotella?

Ja miksi neuvoteltaisiin, kun työriidan neuvottelut käydään illalla, yöllä, viikonloppuna... Neuvottelijat saavat silloin iltalisät, yölisät, viikonloppulisät, päivärahat, viikkolepokorvaukset, jne.

Liitto saa valtavasti media-aikaa, neuvottelijat mainetta ja kuuluisuutta.
Siitä on sitten hyvä ponnistaa kansan maksamaan virkaan tai poliittiselle uralle.

Sillä aina on joku, joka hyötyy!


Lakkoon vaan.

ja tämä lakkojuttu oli ioota - mutta lakkoilija on idioota...

torstai 18. helmikuuta 2010

Theeta

Rakkaudesta

Voisikos suurempaa teemaa käsiinsä ottaa, kuin rakkauden. Sitä on kuulemma montaa sorttia. Äidin rakkaus on varmaan se kuuluisin, romanttinen rakkaus näkyvin ja ehkä se isän rakkaus on sitten hiljaisin.

Rakkaus. Joku selittämätön voima, joka saa tahtomaan hyvää, antamaan omansa, uhrautumaankin. Välittämistä, kiintymystä, hyvyyttä puhtaimmillaan.

Lapsesta asti kuulin sanottavan, että Jumala on rakkaus. Voi ollakin, tai jopa päin vastoin. Luulenpa, että Rakkaus on Jumala. Jos hyvyys ja jumaluus ovat samaa, niin eikö silloin rakkaus hyvyyden äärimmäisenä muotona ole hyvyyden ydin, siis jumaluuden ydin, siis Jumala.

Äärimmäinen hyvyys on siis rakkautta. Sellaista budhalaisen munkin rakkautta, joka ei vaadi mitään, mutta on valmis antamaan kaiken. Siinäpä onkin tavoitetta, olla vaatimatta vastalahjaa. Antamista odottamatta kiitosta.

Suuri rakkaus on riittävän iso, osatakseen olla sitomatta. Tarpeeksi viisas, ettei ahdista. Kylliksi nöyrä unohtaakseen omat oikeutensa, tarpeensa ja vaateensa. Suuri rakkaus ymmärtää vapauden.

Ja tänään minä olen vapaa.
Rakastan, ja olen rakastettu.
Tänään minä olen onnellinen,
sillä:
tänään saan rakastaa,
tänään saan olla rakastettu,
tänään saan olla vapaa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Eeta

Ihmisyydestä

On siis ystävän päivä, laskiaissunnuntai. Jenkkikulttuurin kaupallinen riemuvoitto tuo taas ihmiset lähemmäs toisiaan. Muistetaan ja muistellaan ystävää. Niin, ja pyhää Valentinusta. Kauniita ajatuksia ystävyydestä, samalla kun kristitty maailma "laskeutuu paaston aikaan".

On siis toisaalta ilon, onnen ja rakkauden aika. Toisaalta surun, ja kaipauksen aika. Kaupallinen maailma on löytänyt katolisen kirkon pyhimyksestä myyntivaltin. Ja onhan sitä iloa ja rakkautta helpompi myydä, kuin synnintuntoa, alakuloa ja apatiaa. Tämän ovat varmaan protestanttisessa valtionkirkossa huomanneetkin, kun ovet käyvät nykyisin vain yhteen suuntaan.

Mitähän tämä kertoisi meistä ihmisistä. Olisiko niin, että on mukavampaa ajatella kivoja asioita. Hauskempi haaveilla rakkaudesta, kuin heitellä tuhkaa päällensä ja kieriskellä synnintunnossa pääsiäisen armahdusta odotellen. Molemmilla näkemyksillä on kannattajansa, tiedän sen.

Luulenpa, että ihmisyydessä onkin kysymys siitä, haluaako asettaa oman onnensa toisen ihmisen onnen edelle. Jos ihmisellä on ihmisyyttä, eikö silloin onnen pitäisi olla tasan?

Toiset meistä ovat valmiita päättämään, että oma onnellisuus on toisen onnellisutta tärkeämpää. Mielestäni varsin narsistinen näkemys. Vallan käyttöä, eikö niin?

Jotkut meistä haluavat asettaa toisen ihmisen onnellisuuden omansa edelle. Sillä kuulemma saa aarteita taivaaseen, paremman tuonpuoleisen jne. Enpä usko. Mutta varmasti tässäkin on kysymys vallankäytöstä. Sillä aina joku hyötyy siitä, että nöyrät lampaat luopuvat omastaan, paimentensa hyväksi.

Mummoni tapasi sanoa, että onni kasvaa jakamalla. Ja jos onnen jakaa, niin toisen onni on samaa, saman tasoista, ehkä yhteistäkin onnea. Rinnakkain, yhtä arvokkaina, ihmisinä.

Voisikohan olla niin, että ihmisyyden mitta löytyy tasapainosta. Tasa-arvoisesta rinnakkain elosta, muiden ja itsensä hyväksymisestä. Niin juuri, itsensä hyväksymisestä.

Itseään ei tietenkään voi hyväksyä, ellei itseään tunne. Kun tuntee ja tunnistaa itsensä, on rehellinen itselleen siinä mitä voi ja mitä ei, niin voi hyväksyä itsensä. Ja samalla ymmärtää, ettei ihmisten välillä ole eroa.

Toiset osaavat ja jaksavat enemmän kuin toiset, mutta kaikki etsivät onneaan. Kuka mistäkin, mutta yhteistä on, että kaikki etsivät onnea. Onnellisen ei tarvitse alistaa toista, joten onnellisuus lienee tie parempaan ihmisyyteen.

Onellista ystävän päivää, Ystävät

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Zeeta

Kumppanuudesta.

Sinä ja minä - kahdestaan. Yhdessä, mutta erillisinä. Puolisoina. Kumppanuus taitaa olla aikalailla puhtaasti luottamusta. Paljon puhutaan rakkaudesta, mutta rakkaus on vain aaltoliikettä kumppanuudessa. Rakkaus uskoo ja toivoo, mutta kumppanuus on luottamusta silloinkin, kun rakkaus ei tunnu.

Täydellinen kumppanuus vaatii täydellistä luottamusta, ja täydellinen luottamus vaatii täydellistä sitoutumista. Ei se täydellinen tietenkään sitä tarkoita, että jompikumpi olisi täydellinen. Vielä vähemmän sitä, että molemmat olisivat täydellisiä. Mutta sitä se tarkoittaa, että kaikkine virheineen ja puutteineen voi täydellisesti luottaa siihen, että kelpaa kumppanilleen ihan sellaisenaan.

Kumppanuuteen kuuluu siis oleellisena osana sitoutuminen. Monille sitoutuminen tarkoittaa avioliittoa, mutta avioliitto on vain juridinen osa sitoutumista. Onhan niitäkin, joille avioliitto on uskonnollinenkin asia, mutta kumppanuuden kannalta juridiikka ja uskonto ovat minun nähdäkseni sivuseikkoja.

Avioliitoista kuulee toisinaan ihan hullunkurisia väittämiä ja uskomuksia. Aivan älyttömältä minusta kuullostaa, kun joku kertoo naama loistaen, että lapset ovat avioliitossa tärkeintä. Ihan pähkähullu ajatuskin. Avioliitto on kahden aikuisen ihmisen kumppanuuden juridinen vahvistus, eikä siihen lapset kuulu.

Kumppanuus tuo kyllä hyvin onnistuessaan kahden ihmisen ympärille rautaisen voimakentän. Minun ajatuksissani tuo voimakenttä on saman kaltainen, kuin sauvamagneetin ympärillä oleva magneettikenttä. Semmoinen, jota paperin päälle ripotellulla rautajauheella koulun fysiikan tunnilla havainnollistettiin. Muistatko vielä? Vastakkaisten päiden välillä vallitsee voimakas kenttä, joka sulkee päiden välisen suoran lisäksi ympäristönkin suojavaippaansa. Niin se on kumppanuudessakin. Puolisoiden sitoutuminen muodostaa turvallisen voimakentän, jossa on yleensä tilaa niille lapsillekin.

Moni nuoripari haluaa naimisiin. Haluttaisiin kokea, suorittaa, fiilistellä. Ollaan ihastuttu, ehkä rakastuttukin. Ja kun mummotkin sanoo, että kyllä sen tuntee kun tosi rakkaus on kyseessä. Ja nuoripari suorittaa tunnetta täysillä. Ja tuntuuhan se, ihan varpaan kynnen reunasta hiusten latvoihin. Mutta onko sitoutumista? Onko tahtoa?

Ei se avioliittoon vihkivä pappi tai tuomari kysy, että: "Rakastatko?". Ei, kysymys on että: "Tahdotko?". Ja tahto on sitoutumista kumppanuuteen. Rakkaus on ihan vaan kaupantekijäinen, semmoinen voiteluaine jolla pääsee kumppanuuden alkuun.

Voi se rakkaus kestää pitkäänkin, mutta useimmilla pareilla se on aaltoliikettä. Rakkaus tulee ja rakkaus menee, tulee ja menee, mutta tahto pysyy ja kumppanuus kestää.

On upeaa, kun on kumppani.

Epsilon

Oli perjantaina se Runebergin päivä. Juuri sopiva päivä pohtia tärkeitä asioita. Vaikka ihan niitä kaikkein tärkeimpiä. Semmoisia kuin: isyys, kumppanuus, ihmisyys, ehkä rakkauskin. Oikeastaan noista saattaa mieleen tulla niin monenmoista, että taidan palastella niitä vähän useampaankin juttuun.

Isyydestä.
Siitä voisikin aloittaa. Se on semoinen kumma juttu. Kaikilla ihmisillä on isä, mutta kaikki eivät isäänsä tunne. Jotkut ei tunne ollenkaan, jotkut luulee tuntevansa, ja jotkut harvat saattavat tunteakin.

Se isäksi tuleminen on siitä hassua, että melko moni nuorimies pelkää kovasti, että käy vahinko. Että tulee isäksi. Ja suurin piirtein yhtä moni mies toivoo, että tulisi isäksi. Edes yhden kerran - tulisi isäksi.

Siihen isyyteen on latautunut ihan valtava määrä haaveita ja toiveita ja pelkoja. Kaiken maailman hulluja uskomuksia, kuvitelmia ja unelmia. Mutta niillä, jotka oikeasti isäksi tulevat, niillä ei monestikaan ole mitään käsitystä siitä, miten paljon itse muuttuu, kun saa sen pikkusen käärön syliinsä.

Sillä oikeasti isäksi tulemisella tarkoitan juuri sitä muutosta. Sitä, joka syntyy melkein samalla hetkellä, ensimmäisen lapsen kanssa. Kaikki, mitä on uskonut olevansa. Kaikki, mitä on uskonut itsestään tietävänsä. Kaikki, mitä on isänä olemisesta kuvitellut. Se muuttuu.

Minä luulen, että miehet on rakennettu niin, että ensimmäisen lapsen syliin saaminen on se, joka käynnistää vastuuntunnon. Nuori mies ajaa lujaa, ottaa riskejä, hakee jännitystä, nauttii vaarasta. Ja kun se pieni avuton ihmisen alku on ensimmäistä kertaa isän sylissä, niin silloin se tapahtuu. Tulee muutos. Koko elämä muuttuu toiseksi. Alkaa elää isänä. Alkaa ottaa vastuuta.

Minulle kävi juuri niin. Pitkään odotettu esikoinen tuli ja muutti miehen elämän. 3080 grammaa avuttomuutta sylissä - eikä mikään ollut niinkuin ennen. Sen syntymän ihmeen olen saanut kokea useampaan kertaan tuon jälkeenkin. Aina jotain muuttuu, jokin uusi ovi sydämessä aukeaa, mutta elämä muuttui toiseksi sillä ensimmäisellä kerralla. Vaikkakaan ei niinkuin olin kuvitellut.

Mutta ei kaikista tule miestä silloinkaan, kun tulevat isäksi. Eikä sillä näytä olevan mitään väliä, onko isyyden lähtölaukaus ammuttu baarin vessassa tuntemattomaan tuheroon, vai onko rakkaan puolison kanssa vuosia yritetty lisääntymistä kaikkien mahdollisten hedelmällisyyshoitojenkin kanssa.

Kaikista urospuolisista ihmisistä ei vain tule isää, eikä edes oikeasti miestä. Sehän siinä ihmetyttääkin, kun luonnolla on ollut aika reilusti aikaa valintaan. Luulisi, että kehitys olisi karsinut kelvottomilta kyvyt. Mutta jostain syystä niin ei ole käynyt. Ja aina vaan naiset rakastuu renttuihin. "Että kuinka meidän kunnon miesten käy?"

Toisinaan ne odotukset isyydestä on kuitenkin ihan vääriä. Niin minullakin oli. Silloisen vaimon kanssa olimme todenneet, ettei meitä oltukaan tarkoitettu toisillemme. Sitten kaksi melko normaalilla järjenjuoksulla varustettua aikuista ihmistä saa mielestään loistavan idean. Jos hankittaisiin se lapsi. Kun olin halunnut isäksikin niin pitkään. Siitä ne parisuhdeongelmatkin varmaan johtuu. Kaikki muuttuu hyväksi kun meistä tulee perhe! Hankitaan lapsi, joka korjaa meidän suhteen!

Voi herran pieksut että voi ihminen olla tyhmä. Ja sitä oikeasti kuviteltiin, että tulee se kolmekiloinen ja ottaa harteilleen kahden aikuisen ihmisen parisuhteen ongelmat ja hoitaa ne pois. Ei se kuulkaa niin mene.

Mutta tyttö tuli. Murskasi mustilla silmillään isän sydämen, muutti kaiken. Koko elämän. Vieläkin muistan, kuinka toista kymmentä vuotta sitten tuntui hassulta, kun lähdin sairaalasta kotiin hakemaan vaatteita ja turvakaukaloa. Sitä ajoi autoakin ihan varovasti. Ettei sen pienen isälle sattuisi mitään. Tuntui, että on pidettävä itsensä turvassa, ettei se pieni avuton jää ilman suojaa.

Esikoiseni asuu toisaalla äitinsä kanssa. Ero tuli, mutta isyys on ennallaan. Ei se rakkaus jota isä lastaan kohtaan tuntee, ole mitenkään kiinni vanhempien suhteesta.

Valitettavasti tämä pätee myös toiseen suuntaan. Ihan kelpokaan aviomies ei välttämättä ole isänä edes siedettävä. Toisaalta, kun isäksi on kerran tullut, niin lasta voi rakastaa kuin omaansa, vaikka ei lapsen biologinen isä olisikaan. Tämänkin tiedän ja tunnen.

Ja kaiken kaikkiaan, minusta parasta maailmassa on, kun kotiin tullessa lapset tulevat vastaan, ja kuuluu iloinen kiljahdus: iskä tuli!

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Delta

Kreikkalaisten aakkosten neljäs kirjain on delta. Tekniikassa deltalla merkitään usein muutosta. Paikan muutos on liike. Liike on muutosta. Ilman muutosta ei ole liikettä. Ja toisaalta: Ilman muutosta ei ole kehitystä, sillä muutos on kaiken kehittymisen ehto.

Yleisesti vallitsevan käsityksen mukaan, kauan sitten meressä oli liikettä. Liikettä. Muutosta. Elämää. Monta muutosta - monta elämää. Ihminenkin.

Ja ihminen yrittää. Ihminen on yrittäjä. Ihminen yrittää johtaa kehitystä, saada aikaan muutosta, liikettä, parempaa tulevaisuutta. Yrittäjä – liike – yritys.

Yrittäjä pyörittää liikettä. Toimii saadakseen muutosta. Parempaa tulevaisuutta.

Uskaltaisinko yrittää? Sitä miettii poika laiturin päässä. Kesä. Lämmintä. Tyttö katsoo rannalla. Ja poika miettii. Uskaltaisinko yrittää? Jos hyppään, niin vajoan. Pomppaanko pinnalle? Osaanko? Uskaltaisinko yrittää? Tyttö katsoo – poika hyppää – yrittää.

Ja pojasta tuli yrittäjä. Varmaankin menestyi. Nousi pinnalle. Tyttö ihaili, ehkä ihastuikin. Ehkä yrittäjän kannatti – yrittää. Liikettä, muutosta, kehitystä. Jospa poika rohkaistui, yritti vielä. Yritti, liikettä. Yrittäjyyttä.

Yrittäjä syntyy, kun ihminen tahtoo muutosta, on tilaisuus, on tyttö joka katsoo, on tavoite, on toivo. Toivo paremmasta. Siitä se lähtee. Yrittäjä.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Gamma

Nuorena asiat oli niin selkeitä. Oli asioita jotka olivat, ja asioita jotka eivät olleet. Oli hyvä, ja oli paha. Oli oikea, ja oli väärä. Kyllä ja ei. Musta ja valkoinen. Semmoinen binäärimaailma, on-off.

Ja kaikki mikä oli, oli ehdotonta. Ehdottomasti. Täysin varmaa. Mustavalkoista.

Sitten tuli se yksi päivä, kun jonnekin mielen pohjalle hiipi se ehkä.

Ensin se oli vaan semmoinen pieni ehkä. Noin, likimain, todennäköisesti kuitenkin, mutta vielä melko varmasti. Ehkä - jos. Entä jos? - Niin, todellakin, entä jos en olekaan oikeassa? Jos en tiedä?

Olihan se - alkuun - aika hurja tunne. Niinkuin olisi luopunut kiinteästä maaperästä, jolla tukevasti seistä, astunut vetelälle suolle. Pelottikin kai. Kun ei ollutkaan ihan varma. Mutta ajan kanssa siihenkin tunteeseen turtui. Ei se haittaa, enää.

Ja voisikos siinä ollakin se viisauden siemen, että uskaltaa epäillä sitä, minkä varmasti tietää oikeaksi. Että jos sittenkin tähän kysymykseen on toinenkin vastaus. Jos on toinenkin totuus. Jos voisikin löytää jotain uutta! Siitä kai sitä on alettava. Otettava riski. Asetettava kyseenalaiseksi kaikki se, minkä tietää varmaksi.

Jos etsisikin sitä kätkettyä totuutta, niin voisikohan sieltä jostain löytyä jotain, joka olisi parempaa, oikeampaa, varmempaa. Jos ei sanoisikaan varmaksi, jättäisi tilaa sille kehitykselle. Voisikohan sitä vielä löytää uutta? Voisikohan sitä vielä kasvaa? Tulla ihmiseksi.


Enää ei ole mustaa, ei valoista.
On vain harmaan sävyjä.

sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Beeta

"Niin, no ei se välttämättä toimikkaan, kun se on semmonen beeta." sanoi hell-deskin poika. - Ei toimi, ei ainakaan kunnolla. Se on mulla, se beeta. Ja mulla on ne melkein kaikki.

Enää se ei niin harmita. Tietäähän tuon. Kun jossain on myynnissä se beeta, tai muuten vaan maanantaikappale, niin se löytää tiensä mun ostoskoriin. Ja jos vähän laajentaa, niin että noi maanantaikappaleet on niinku B-mallia, niin vois siinäkin puhua beetasta.

Itte oon ajatellu, että oon semmonen maanantaipäivän magneetti, niinku beeta koko mies. Ja niinhän minä olenkin. Ja olen ollut aina, ihan syntymästäni saakka. Äitini toinen, siis beeta. Koulussa pärjäsin kyllä lukuaineissa, mutta liikunnassa olin siinä beeta-porukassa, jota ei koskaan valittu joukkueeseen. Ensinhän valittiin ne hyvät. Meidät beetat oli sitten pakko ottaa, jos ope käski.

Ammatinvalinta tuli sitten eteen. Pääsin oppimaan sähkömieheksi, kun niistä oli silloin pulaa. Ottivat semmoiselle parin vuoden pikakurssille. Paremmat opiskeli kolme vuotta, me oltiin sitä beeta-ryhmää.

Sotaväkeen oikein pyrinkin, teknilliseen kouluun. En päässyt siihenkään joukkueeseen. Mutta kiväärimieheksi kelpasin. Sattui siellä armeijassa pieni vahinko. Kotiin lähtiessä kirjoittivat sotilaspassiin semmoisen suomalaisen beetan.

No ammatti oli, mutta työ alkoi viidessä vuodessa tuntua turhauttavalta. Että jos sittenkin jatkaisin sinne tekulle, kun ammattikoulussakin sitä jo ehdottivat. Siitä sitten vaan, pahimmassa lamassa, hyvästä työstä takaisin kouluun. Ja ammatti tuli. Se oli sitten semmoinen beeta-ammatti, siis minulle toinen.

Löytyi vaimo, perustettiin perhe, ja purettiin se. Nyt tässä beeta-versiossa onkin jotenkin paremmin kotonaan. On vaimon kanssa saatu elämä ihan mukavaan malliin. On lapset, oma koti, omat firmat, autot ja muut.

Mutta välillä huvittaa, että miten sieltä kaupan hyllystä taas osui käteen se beeta. Ja niitä on ollut, rikkinäisiä, tai kohta käyttöönoton jälkeen särkyneitä: tietokone, telkkari, digiboksi, astianpesukone, moottorisaha, sirkkeli, kulmahiomakone, pari autoa, traktorin rengas, pojan radio-ohjattava, sähköhammasharja, taskulaskin ja kännykkä. Ja mitä lie muuta sälää.

No nyt tässä puolimatkan paikkeilla voi katsoa taaksekin hymyillen. Ehkä vähän semmoista haikeaa hymyä, mutta kuitenkin. Ja vaikka mun lasi onkin yleensä puoliksi tyhjä, niin tuo valoisampi aviopuoli on saanut välillä vilkaisemaan sinne eteenkin päin.

Mikäs säde siellä loistaakaan... Onkohan se se gamma...

Alfa

Aluksi ajattelin, että semmoisen pienen kirjan jos kirjoittaisi. Tästä ihan tavallisesta elämästä. Ihan tavallisen kirjan. Ajatuksia, niitä mitä tämmöisen tavallisen miehen päässä pyörii. Aloittaisin jostain alusta. Niin, kerrankin - tai kolmannen - aloitaisin alusta.

Aloitan A:sta, tai jos aloittaisinkin jostain muusta, niin kuitenkin alusta. Aloitan alfasta. Ei ihan niin mahtipontista ja kliseistä, kuin "muinaiset roomalaiset.." eli otetaan siis kreikkalaiset. Joo, siitä se lähtee, alfasta.