Epsilon

Oli perjantaina se Runebergin päivä. Juuri sopiva päivä pohtia tärkeitä asioita. Vaikka ihan niitä kaikkein tärkeimpiä. Semmoisia kuin: isyys, kumppanuus, ihmisyys, ehkä rakkauskin. Oikeastaan noista saattaa mieleen tulla niin monenmoista, että taidan palastella niitä vähän useampaankin juttuun.

Isyydestä.
Siitä voisikin aloittaa. Se on semoinen kumma juttu. Kaikilla ihmisillä on isä, mutta kaikki eivät isäänsä tunne. Jotkut ei tunne ollenkaan, jotkut luulee tuntevansa, ja jotkut harvat saattavat tunteakin.

Se isäksi tuleminen on siitä hassua, että melko moni nuorimies pelkää kovasti, että käy vahinko. Että tulee isäksi. Ja suurin piirtein yhtä moni mies toivoo, että tulisi isäksi. Edes yhden kerran - tulisi isäksi.

Siihen isyyteen on latautunut ihan valtava määrä haaveita ja toiveita ja pelkoja. Kaiken maailman hulluja uskomuksia, kuvitelmia ja unelmia. Mutta niillä, jotka oikeasti isäksi tulevat, niillä ei monestikaan ole mitään käsitystä siitä, miten paljon itse muuttuu, kun saa sen pikkusen käärön syliinsä.

Sillä oikeasti isäksi tulemisella tarkoitan juuri sitä muutosta. Sitä, joka syntyy melkein samalla hetkellä, ensimmäisen lapsen kanssa. Kaikki, mitä on uskonut olevansa. Kaikki, mitä on uskonut itsestään tietävänsä. Kaikki, mitä on isänä olemisesta kuvitellut. Se muuttuu.

Minä luulen, että miehet on rakennettu niin, että ensimmäisen lapsen syliin saaminen on se, joka käynnistää vastuuntunnon. Nuori mies ajaa lujaa, ottaa riskejä, hakee jännitystä, nauttii vaarasta. Ja kun se pieni avuton ihmisen alku on ensimmäistä kertaa isän sylissä, niin silloin se tapahtuu. Tulee muutos. Koko elämä muuttuu toiseksi. Alkaa elää isänä. Alkaa ottaa vastuuta.

Minulle kävi juuri niin. Pitkään odotettu esikoinen tuli ja muutti miehen elämän. 3080 grammaa avuttomuutta sylissä - eikä mikään ollut niinkuin ennen. Sen syntymän ihmeen olen saanut kokea useampaan kertaan tuon jälkeenkin. Aina jotain muuttuu, jokin uusi ovi sydämessä aukeaa, mutta elämä muuttui toiseksi sillä ensimmäisellä kerralla. Vaikkakaan ei niinkuin olin kuvitellut.

Mutta ei kaikista tule miestä silloinkaan, kun tulevat isäksi. Eikä sillä näytä olevan mitään väliä, onko isyyden lähtölaukaus ammuttu baarin vessassa tuntemattomaan tuheroon, vai onko rakkaan puolison kanssa vuosia yritetty lisääntymistä kaikkien mahdollisten hedelmällisyyshoitojenkin kanssa.

Kaikista urospuolisista ihmisistä ei vain tule isää, eikä edes oikeasti miestä. Sehän siinä ihmetyttääkin, kun luonnolla on ollut aika reilusti aikaa valintaan. Luulisi, että kehitys olisi karsinut kelvottomilta kyvyt. Mutta jostain syystä niin ei ole käynyt. Ja aina vaan naiset rakastuu renttuihin. "Että kuinka meidän kunnon miesten käy?"

Toisinaan ne odotukset isyydestä on kuitenkin ihan vääriä. Niin minullakin oli. Silloisen vaimon kanssa olimme todenneet, ettei meitä oltukaan tarkoitettu toisillemme. Sitten kaksi melko normaalilla järjenjuoksulla varustettua aikuista ihmistä saa mielestään loistavan idean. Jos hankittaisiin se lapsi. Kun olin halunnut isäksikin niin pitkään. Siitä ne parisuhdeongelmatkin varmaan johtuu. Kaikki muuttuu hyväksi kun meistä tulee perhe! Hankitaan lapsi, joka korjaa meidän suhteen!

Voi herran pieksut että voi ihminen olla tyhmä. Ja sitä oikeasti kuviteltiin, että tulee se kolmekiloinen ja ottaa harteilleen kahden aikuisen ihmisen parisuhteen ongelmat ja hoitaa ne pois. Ei se kuulkaa niin mene.

Mutta tyttö tuli. Murskasi mustilla silmillään isän sydämen, muutti kaiken. Koko elämän. Vieläkin muistan, kuinka toista kymmentä vuotta sitten tuntui hassulta, kun lähdin sairaalasta kotiin hakemaan vaatteita ja turvakaukaloa. Sitä ajoi autoakin ihan varovasti. Ettei sen pienen isälle sattuisi mitään. Tuntui, että on pidettävä itsensä turvassa, ettei se pieni avuton jää ilman suojaa.

Esikoiseni asuu toisaalla äitinsä kanssa. Ero tuli, mutta isyys on ennallaan. Ei se rakkaus jota isä lastaan kohtaan tuntee, ole mitenkään kiinni vanhempien suhteesta.

Valitettavasti tämä pätee myös toiseen suuntaan. Ihan kelpokaan aviomies ei välttämättä ole isänä edes siedettävä. Toisaalta, kun isäksi on kerran tullut, niin lasta voi rakastaa kuin omaansa, vaikka ei lapsen biologinen isä olisikaan. Tämänkin tiedän ja tunnen.

Ja kaiken kaikkiaan, minusta parasta maailmassa on, kun kotiin tullessa lapset tulevat vastaan, ja kuuluu iloinen kiljahdus: iskä tuli!