torstai 18. helmikuuta 2010

Theeta

Rakkaudesta

Voisikos suurempaa teemaa käsiinsä ottaa, kuin rakkauden. Sitä on kuulemma montaa sorttia. Äidin rakkaus on varmaan se kuuluisin, romanttinen rakkaus näkyvin ja ehkä se isän rakkaus on sitten hiljaisin.

Rakkaus. Joku selittämätön voima, joka saa tahtomaan hyvää, antamaan omansa, uhrautumaankin. Välittämistä, kiintymystä, hyvyyttä puhtaimmillaan.

Lapsesta asti kuulin sanottavan, että Jumala on rakkaus. Voi ollakin, tai jopa päin vastoin. Luulenpa, että Rakkaus on Jumala. Jos hyvyys ja jumaluus ovat samaa, niin eikö silloin rakkaus hyvyyden äärimmäisenä muotona ole hyvyyden ydin, siis jumaluuden ydin, siis Jumala.

Äärimmäinen hyvyys on siis rakkautta. Sellaista budhalaisen munkin rakkautta, joka ei vaadi mitään, mutta on valmis antamaan kaiken. Siinäpä onkin tavoitetta, olla vaatimatta vastalahjaa. Antamista odottamatta kiitosta.

Suuri rakkaus on riittävän iso, osatakseen olla sitomatta. Tarpeeksi viisas, ettei ahdista. Kylliksi nöyrä unohtaakseen omat oikeutensa, tarpeensa ja vaateensa. Suuri rakkaus ymmärtää vapauden.

Ja tänään minä olen vapaa.
Rakastan, ja olen rakastettu.
Tänään minä olen onnellinen,
sillä:
tänään saan rakastaa,
tänään saan olla rakastettu,
tänään saan olla vapaa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Eeta

Ihmisyydestä

On siis ystävän päivä, laskiaissunnuntai. Jenkkikulttuurin kaupallinen riemuvoitto tuo taas ihmiset lähemmäs toisiaan. Muistetaan ja muistellaan ystävää. Niin, ja pyhää Valentinusta. Kauniita ajatuksia ystävyydestä, samalla kun kristitty maailma "laskeutuu paaston aikaan".

On siis toisaalta ilon, onnen ja rakkauden aika. Toisaalta surun, ja kaipauksen aika. Kaupallinen maailma on löytänyt katolisen kirkon pyhimyksestä myyntivaltin. Ja onhan sitä iloa ja rakkautta helpompi myydä, kuin synnintuntoa, alakuloa ja apatiaa. Tämän ovat varmaan protestanttisessa valtionkirkossa huomanneetkin, kun ovet käyvät nykyisin vain yhteen suuntaan.

Mitähän tämä kertoisi meistä ihmisistä. Olisiko niin, että on mukavampaa ajatella kivoja asioita. Hauskempi haaveilla rakkaudesta, kuin heitellä tuhkaa päällensä ja kieriskellä synnintunnossa pääsiäisen armahdusta odotellen. Molemmilla näkemyksillä on kannattajansa, tiedän sen.

Luulenpa, että ihmisyydessä onkin kysymys siitä, haluaako asettaa oman onnensa toisen ihmisen onnen edelle. Jos ihmisellä on ihmisyyttä, eikö silloin onnen pitäisi olla tasan?

Toiset meistä ovat valmiita päättämään, että oma onnellisuus on toisen onnellisutta tärkeämpää. Mielestäni varsin narsistinen näkemys. Vallan käyttöä, eikö niin?

Jotkut meistä haluavat asettaa toisen ihmisen onnellisuuden omansa edelle. Sillä kuulemma saa aarteita taivaaseen, paremman tuonpuoleisen jne. Enpä usko. Mutta varmasti tässäkin on kysymys vallankäytöstä. Sillä aina joku hyötyy siitä, että nöyrät lampaat luopuvat omastaan, paimentensa hyväksi.

Mummoni tapasi sanoa, että onni kasvaa jakamalla. Ja jos onnen jakaa, niin toisen onni on samaa, saman tasoista, ehkä yhteistäkin onnea. Rinnakkain, yhtä arvokkaina, ihmisinä.

Voisikohan olla niin, että ihmisyyden mitta löytyy tasapainosta. Tasa-arvoisesta rinnakkain elosta, muiden ja itsensä hyväksymisestä. Niin juuri, itsensä hyväksymisestä.

Itseään ei tietenkään voi hyväksyä, ellei itseään tunne. Kun tuntee ja tunnistaa itsensä, on rehellinen itselleen siinä mitä voi ja mitä ei, niin voi hyväksyä itsensä. Ja samalla ymmärtää, ettei ihmisten välillä ole eroa.

Toiset osaavat ja jaksavat enemmän kuin toiset, mutta kaikki etsivät onneaan. Kuka mistäkin, mutta yhteistä on, että kaikki etsivät onnea. Onnellisen ei tarvitse alistaa toista, joten onnellisuus lienee tie parempaan ihmisyyteen.

Onellista ystävän päivää, Ystävät

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Zeeta

Kumppanuudesta.

Sinä ja minä - kahdestaan. Yhdessä, mutta erillisinä. Puolisoina. Kumppanuus taitaa olla aikalailla puhtaasti luottamusta. Paljon puhutaan rakkaudesta, mutta rakkaus on vain aaltoliikettä kumppanuudessa. Rakkaus uskoo ja toivoo, mutta kumppanuus on luottamusta silloinkin, kun rakkaus ei tunnu.

Täydellinen kumppanuus vaatii täydellistä luottamusta, ja täydellinen luottamus vaatii täydellistä sitoutumista. Ei se täydellinen tietenkään sitä tarkoita, että jompikumpi olisi täydellinen. Vielä vähemmän sitä, että molemmat olisivat täydellisiä. Mutta sitä se tarkoittaa, että kaikkine virheineen ja puutteineen voi täydellisesti luottaa siihen, että kelpaa kumppanilleen ihan sellaisenaan.

Kumppanuuteen kuuluu siis oleellisena osana sitoutuminen. Monille sitoutuminen tarkoittaa avioliittoa, mutta avioliitto on vain juridinen osa sitoutumista. Onhan niitäkin, joille avioliitto on uskonnollinenkin asia, mutta kumppanuuden kannalta juridiikka ja uskonto ovat minun nähdäkseni sivuseikkoja.

Avioliitoista kuulee toisinaan ihan hullunkurisia väittämiä ja uskomuksia. Aivan älyttömältä minusta kuullostaa, kun joku kertoo naama loistaen, että lapset ovat avioliitossa tärkeintä. Ihan pähkähullu ajatuskin. Avioliitto on kahden aikuisen ihmisen kumppanuuden juridinen vahvistus, eikä siihen lapset kuulu.

Kumppanuus tuo kyllä hyvin onnistuessaan kahden ihmisen ympärille rautaisen voimakentän. Minun ajatuksissani tuo voimakenttä on saman kaltainen, kuin sauvamagneetin ympärillä oleva magneettikenttä. Semmoinen, jota paperin päälle ripotellulla rautajauheella koulun fysiikan tunnilla havainnollistettiin. Muistatko vielä? Vastakkaisten päiden välillä vallitsee voimakas kenttä, joka sulkee päiden välisen suoran lisäksi ympäristönkin suojavaippaansa. Niin se on kumppanuudessakin. Puolisoiden sitoutuminen muodostaa turvallisen voimakentän, jossa on yleensä tilaa niille lapsillekin.

Moni nuoripari haluaa naimisiin. Haluttaisiin kokea, suorittaa, fiilistellä. Ollaan ihastuttu, ehkä rakastuttukin. Ja kun mummotkin sanoo, että kyllä sen tuntee kun tosi rakkaus on kyseessä. Ja nuoripari suorittaa tunnetta täysillä. Ja tuntuuhan se, ihan varpaan kynnen reunasta hiusten latvoihin. Mutta onko sitoutumista? Onko tahtoa?

Ei se avioliittoon vihkivä pappi tai tuomari kysy, että: "Rakastatko?". Ei, kysymys on että: "Tahdotko?". Ja tahto on sitoutumista kumppanuuteen. Rakkaus on ihan vaan kaupantekijäinen, semmoinen voiteluaine jolla pääsee kumppanuuden alkuun.

Voi se rakkaus kestää pitkäänkin, mutta useimmilla pareilla se on aaltoliikettä. Rakkaus tulee ja rakkaus menee, tulee ja menee, mutta tahto pysyy ja kumppanuus kestää.

On upeaa, kun on kumppani.

Epsilon

Oli perjantaina se Runebergin päivä. Juuri sopiva päivä pohtia tärkeitä asioita. Vaikka ihan niitä kaikkein tärkeimpiä. Semmoisia kuin: isyys, kumppanuus, ihmisyys, ehkä rakkauskin. Oikeastaan noista saattaa mieleen tulla niin monenmoista, että taidan palastella niitä vähän useampaankin juttuun.

Isyydestä.
Siitä voisikin aloittaa. Se on semoinen kumma juttu. Kaikilla ihmisillä on isä, mutta kaikki eivät isäänsä tunne. Jotkut ei tunne ollenkaan, jotkut luulee tuntevansa, ja jotkut harvat saattavat tunteakin.

Se isäksi tuleminen on siitä hassua, että melko moni nuorimies pelkää kovasti, että käy vahinko. Että tulee isäksi. Ja suurin piirtein yhtä moni mies toivoo, että tulisi isäksi. Edes yhden kerran - tulisi isäksi.

Siihen isyyteen on latautunut ihan valtava määrä haaveita ja toiveita ja pelkoja. Kaiken maailman hulluja uskomuksia, kuvitelmia ja unelmia. Mutta niillä, jotka oikeasti isäksi tulevat, niillä ei monestikaan ole mitään käsitystä siitä, miten paljon itse muuttuu, kun saa sen pikkusen käärön syliinsä.

Sillä oikeasti isäksi tulemisella tarkoitan juuri sitä muutosta. Sitä, joka syntyy melkein samalla hetkellä, ensimmäisen lapsen kanssa. Kaikki, mitä on uskonut olevansa. Kaikki, mitä on uskonut itsestään tietävänsä. Kaikki, mitä on isänä olemisesta kuvitellut. Se muuttuu.

Minä luulen, että miehet on rakennettu niin, että ensimmäisen lapsen syliin saaminen on se, joka käynnistää vastuuntunnon. Nuori mies ajaa lujaa, ottaa riskejä, hakee jännitystä, nauttii vaarasta. Ja kun se pieni avuton ihmisen alku on ensimmäistä kertaa isän sylissä, niin silloin se tapahtuu. Tulee muutos. Koko elämä muuttuu toiseksi. Alkaa elää isänä. Alkaa ottaa vastuuta.

Minulle kävi juuri niin. Pitkään odotettu esikoinen tuli ja muutti miehen elämän. 3080 grammaa avuttomuutta sylissä - eikä mikään ollut niinkuin ennen. Sen syntymän ihmeen olen saanut kokea useampaan kertaan tuon jälkeenkin. Aina jotain muuttuu, jokin uusi ovi sydämessä aukeaa, mutta elämä muuttui toiseksi sillä ensimmäisellä kerralla. Vaikkakaan ei niinkuin olin kuvitellut.

Mutta ei kaikista tule miestä silloinkaan, kun tulevat isäksi. Eikä sillä näytä olevan mitään väliä, onko isyyden lähtölaukaus ammuttu baarin vessassa tuntemattomaan tuheroon, vai onko rakkaan puolison kanssa vuosia yritetty lisääntymistä kaikkien mahdollisten hedelmällisyyshoitojenkin kanssa.

Kaikista urospuolisista ihmisistä ei vain tule isää, eikä edes oikeasti miestä. Sehän siinä ihmetyttääkin, kun luonnolla on ollut aika reilusti aikaa valintaan. Luulisi, että kehitys olisi karsinut kelvottomilta kyvyt. Mutta jostain syystä niin ei ole käynyt. Ja aina vaan naiset rakastuu renttuihin. "Että kuinka meidän kunnon miesten käy?"

Toisinaan ne odotukset isyydestä on kuitenkin ihan vääriä. Niin minullakin oli. Silloisen vaimon kanssa olimme todenneet, ettei meitä oltukaan tarkoitettu toisillemme. Sitten kaksi melko normaalilla järjenjuoksulla varustettua aikuista ihmistä saa mielestään loistavan idean. Jos hankittaisiin se lapsi. Kun olin halunnut isäksikin niin pitkään. Siitä ne parisuhdeongelmatkin varmaan johtuu. Kaikki muuttuu hyväksi kun meistä tulee perhe! Hankitaan lapsi, joka korjaa meidän suhteen!

Voi herran pieksut että voi ihminen olla tyhmä. Ja sitä oikeasti kuviteltiin, että tulee se kolmekiloinen ja ottaa harteilleen kahden aikuisen ihmisen parisuhteen ongelmat ja hoitaa ne pois. Ei se kuulkaa niin mene.

Mutta tyttö tuli. Murskasi mustilla silmillään isän sydämen, muutti kaiken. Koko elämän. Vieläkin muistan, kuinka toista kymmentä vuotta sitten tuntui hassulta, kun lähdin sairaalasta kotiin hakemaan vaatteita ja turvakaukaloa. Sitä ajoi autoakin ihan varovasti. Ettei sen pienen isälle sattuisi mitään. Tuntui, että on pidettävä itsensä turvassa, ettei se pieni avuton jää ilman suojaa.

Esikoiseni asuu toisaalla äitinsä kanssa. Ero tuli, mutta isyys on ennallaan. Ei se rakkaus jota isä lastaan kohtaan tuntee, ole mitenkään kiinni vanhempien suhteesta.

Valitettavasti tämä pätee myös toiseen suuntaan. Ihan kelpokaan aviomies ei välttämättä ole isänä edes siedettävä. Toisaalta, kun isäksi on kerran tullut, niin lasta voi rakastaa kuin omaansa, vaikka ei lapsen biologinen isä olisikaan. Tämänkin tiedän ja tunnen.

Ja kaiken kaikkiaan, minusta parasta maailmassa on, kun kotiin tullessa lapset tulevat vastaan, ja kuuluu iloinen kiljahdus: iskä tuli!

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Delta

Kreikkalaisten aakkosten neljäs kirjain on delta. Tekniikassa deltalla merkitään usein muutosta. Paikan muutos on liike. Liike on muutosta. Ilman muutosta ei ole liikettä. Ja toisaalta: Ilman muutosta ei ole kehitystä, sillä muutos on kaiken kehittymisen ehto.

Yleisesti vallitsevan käsityksen mukaan, kauan sitten meressä oli liikettä. Liikettä. Muutosta. Elämää. Monta muutosta - monta elämää. Ihminenkin.

Ja ihminen yrittää. Ihminen on yrittäjä. Ihminen yrittää johtaa kehitystä, saada aikaan muutosta, liikettä, parempaa tulevaisuutta. Yrittäjä – liike – yritys.

Yrittäjä pyörittää liikettä. Toimii saadakseen muutosta. Parempaa tulevaisuutta.

Uskaltaisinko yrittää? Sitä miettii poika laiturin päässä. Kesä. Lämmintä. Tyttö katsoo rannalla. Ja poika miettii. Uskaltaisinko yrittää? Jos hyppään, niin vajoan. Pomppaanko pinnalle? Osaanko? Uskaltaisinko yrittää? Tyttö katsoo – poika hyppää – yrittää.

Ja pojasta tuli yrittäjä. Varmaankin menestyi. Nousi pinnalle. Tyttö ihaili, ehkä ihastuikin. Ehkä yrittäjän kannatti – yrittää. Liikettä, muutosta, kehitystä. Jospa poika rohkaistui, yritti vielä. Yritti, liikettä. Yrittäjyyttä.

Yrittäjä syntyy, kun ihminen tahtoo muutosta, on tilaisuus, on tyttö joka katsoo, on tavoite, on toivo. Toivo paremmasta. Siitä se lähtee. Yrittäjä.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Gamma

Nuorena asiat oli niin selkeitä. Oli asioita jotka olivat, ja asioita jotka eivät olleet. Oli hyvä, ja oli paha. Oli oikea, ja oli väärä. Kyllä ja ei. Musta ja valkoinen. Semmoinen binäärimaailma, on-off.

Ja kaikki mikä oli, oli ehdotonta. Ehdottomasti. Täysin varmaa. Mustavalkoista.

Sitten tuli se yksi päivä, kun jonnekin mielen pohjalle hiipi se ehkä.

Ensin se oli vaan semmoinen pieni ehkä. Noin, likimain, todennäköisesti kuitenkin, mutta vielä melko varmasti. Ehkä - jos. Entä jos? - Niin, todellakin, entä jos en olekaan oikeassa? Jos en tiedä?

Olihan se - alkuun - aika hurja tunne. Niinkuin olisi luopunut kiinteästä maaperästä, jolla tukevasti seistä, astunut vetelälle suolle. Pelottikin kai. Kun ei ollutkaan ihan varma. Mutta ajan kanssa siihenkin tunteeseen turtui. Ei se haittaa, enää.

Ja voisikos siinä ollakin se viisauden siemen, että uskaltaa epäillä sitä, minkä varmasti tietää oikeaksi. Että jos sittenkin tähän kysymykseen on toinenkin vastaus. Jos on toinenkin totuus. Jos voisikin löytää jotain uutta! Siitä kai sitä on alettava. Otettava riski. Asetettava kyseenalaiseksi kaikki se, minkä tietää varmaksi.

Jos etsisikin sitä kätkettyä totuutta, niin voisikohan sieltä jostain löytyä jotain, joka olisi parempaa, oikeampaa, varmempaa. Jos ei sanoisikaan varmaksi, jättäisi tilaa sille kehitykselle. Voisikohan sitä vielä löytää uutta? Voisikohan sitä vielä kasvaa? Tulla ihmiseksi.


Enää ei ole mustaa, ei valoista.
On vain harmaan sävyjä.