Zeeta

Kumppanuudesta.

Sinä ja minä - kahdestaan. Yhdessä, mutta erillisinä. Puolisoina. Kumppanuus taitaa olla aikalailla puhtaasti luottamusta. Paljon puhutaan rakkaudesta, mutta rakkaus on vain aaltoliikettä kumppanuudessa. Rakkaus uskoo ja toivoo, mutta kumppanuus on luottamusta silloinkin, kun rakkaus ei tunnu.

Täydellinen kumppanuus vaatii täydellistä luottamusta, ja täydellinen luottamus vaatii täydellistä sitoutumista. Ei se täydellinen tietenkään sitä tarkoita, että jompikumpi olisi täydellinen. Vielä vähemmän sitä, että molemmat olisivat täydellisiä. Mutta sitä se tarkoittaa, että kaikkine virheineen ja puutteineen voi täydellisesti luottaa siihen, että kelpaa kumppanilleen ihan sellaisenaan.

Kumppanuuteen kuuluu siis oleellisena osana sitoutuminen. Monille sitoutuminen tarkoittaa avioliittoa, mutta avioliitto on vain juridinen osa sitoutumista. Onhan niitäkin, joille avioliitto on uskonnollinenkin asia, mutta kumppanuuden kannalta juridiikka ja uskonto ovat minun nähdäkseni sivuseikkoja.

Avioliitoista kuulee toisinaan ihan hullunkurisia väittämiä ja uskomuksia. Aivan älyttömältä minusta kuullostaa, kun joku kertoo naama loistaen, että lapset ovat avioliitossa tärkeintä. Ihan pähkähullu ajatuskin. Avioliitto on kahden aikuisen ihmisen kumppanuuden juridinen vahvistus, eikä siihen lapset kuulu.

Kumppanuus tuo kyllä hyvin onnistuessaan kahden ihmisen ympärille rautaisen voimakentän. Minun ajatuksissani tuo voimakenttä on saman kaltainen, kuin sauvamagneetin ympärillä oleva magneettikenttä. Semmoinen, jota paperin päälle ripotellulla rautajauheella koulun fysiikan tunnilla havainnollistettiin. Muistatko vielä? Vastakkaisten päiden välillä vallitsee voimakas kenttä, joka sulkee päiden välisen suoran lisäksi ympäristönkin suojavaippaansa. Niin se on kumppanuudessakin. Puolisoiden sitoutuminen muodostaa turvallisen voimakentän, jossa on yleensä tilaa niille lapsillekin.

Moni nuoripari haluaa naimisiin. Haluttaisiin kokea, suorittaa, fiilistellä. Ollaan ihastuttu, ehkä rakastuttukin. Ja kun mummotkin sanoo, että kyllä sen tuntee kun tosi rakkaus on kyseessä. Ja nuoripari suorittaa tunnetta täysillä. Ja tuntuuhan se, ihan varpaan kynnen reunasta hiusten latvoihin. Mutta onko sitoutumista? Onko tahtoa?

Ei se avioliittoon vihkivä pappi tai tuomari kysy, että: "Rakastatko?". Ei, kysymys on että: "Tahdotko?". Ja tahto on sitoutumista kumppanuuteen. Rakkaus on ihan vaan kaupantekijäinen, semmoinen voiteluaine jolla pääsee kumppanuuden alkuun.

Voi se rakkaus kestää pitkäänkin, mutta useimmilla pareilla se on aaltoliikettä. Rakkaus tulee ja rakkaus menee, tulee ja menee, mutta tahto pysyy ja kumppanuus kestää.

On upeaa, kun on kumppani.