maanantai 6. huhtikuuta 2015

Edustuksellinen demokratia on kehitysjarru


Länsimainen edustuksellinen demokratia on ajatuksen kauneudesta huolimatta ajautunut sisäsiitoisuuden kierteeseen, jonka epämuodostuneista piirteistä on enää vaikea tunnistaa kansanvallan hahmoa.

Luottamushenkilön elämänkaari on yhden vaalikauden mittainen, jolloin toiminta suuntautuu uuden elämän - uudelleen valinnan - mahdollistamiseen. Edustaja siis siirtää kaikki äänestäjän kannalta epämielyttävät asiat seuraavaan vaalikauteen, ja yrittää säilyttää turvalliseksi koetun nykytilan.

Kun kansalaista ei pakoteta yhteiskunnan välttämättömään uudistumiseen, saadaan nykyinen hallinto tuntumaan miellyttävältä. Eihän ole tarvetta mennä epämukavuusalueelle, oppia uutta ja saada siitä viisautta. Eihän?

Näin samat edustajat saavat jälleen paikkansa edustuksellisen demokratian johdossa, eikä mikään muutu. Paitsi yhteiskunnan geenikartta, joka sisäsiittoisuudessaan tuottaa jatkuvasti yhä irvokkaampia hirviöitä.

Edustuksellinen demokratia on siis rakenteellinen säilyttämö, jolla ei ole itsenäistä tarvetta uudistua. Tämän kehityksen tulokset ja murrokset nähdään Itä-Euroopan lähihistoriassa, aivan samoin kuin muinaisten monarkioiden romuttumisessa, itsevaltiuden pöhöttämien hallintojärjestelmien kaaduttua samaan pysähtyneisyyteen kautta maailman, Egyptistä Ranskaan, Italiasta Ruotsiin.

Kaikkien hallintojärjestelmien akilleen kantapäinä näyttävätkin olevan ylimmän johdon määräaikaisuuteen perustuva uudelleen syntymisen tarve, ja alemman johdon pysyvyyttä ja muutoksia jarruttava virkarakenne.

Viranhaltijoiden asema on historiallisista syistä useimmissa läntisissä demokratioissa huomattavan suojattu. Kun todellinen valta on alunperin ollut kirkon, on ollut välttämätöntä suojata paitsi kirkon johto, myös veronkannosta vastanneet virkamiehet ja järjestelmää väkivallalla väkivallalta varjellut ritarikunta.

Suomessa elää vielä hyvin vahvana tämä sama virkamiesaseman kunnioitus. Vaikkei veronkantajaa enää seuraa kalpaa ja tapparaa heilutteleva ritari, on suomalaisessa sielunmaisemassa yhä sama nöyryys: Ei uskalleta kyseenalaistaa virkamiehen päätöksiä, olivatpa ne miten päättömiä tahansa.

Virkamies kyllä vetoaa lakiin, asetukseen, ohjeeseen ja normiin. Aivan samoin kuin parisataa vuotta aikaisemmin vedottiin kirkkoherran määrittämään jumalansanaan. Syntisiä rangaistaan, ja kaikki kurja, jonka elämässäsi koet, johtuu sinun omasta syntisyydestäsi.

Mutta jos koko järjestelmä ajateltaisiinkin uudelleen, voitaisiin löytää vaihtoehto, jossa mahdollisuuksien määrä olisi rajoitteita suurempi. Vaikkapa näin:

Kaikki alemmat virkamiehet toimisivat määräaikaisten sopimusten varassa hallintoyrittäjinä. Hallintosopimukset kilpailutettaisiin kolmen vuoden välein, ja kisassa hävinneet voisivat etsiä muita asiakkaita. Ylemmät virkamiehet valittaisiin vaaleilla, aina neljäksi vuodeksi kerrallaan, mutta kukaan ei voisi tulla valituksi kuin kahdelle perättäiselle kaudelle. Aivan ensimmäisen kauden jälkeen arvottaisiin puolet porukasta vaihtoon, aivan kuin uusien yhdistysten hallituksissa tehdään nykyisinkin.

Ylin johto valittaisiin osaamisperusteisesti, toistaiseksi voimassa oleviin työsuhteisiin. Osaamisen tason ylläpitämiseksi olisi kuitenkin viiden vuoden välein haettava omaa, tai jotain muuta hallintotehtävää uudelleen, jolloin pätevin jatkaisi tehtävässä, mutta hallintoammattilainen voisi todennäköisesti löytää toisen hallintotyön, saman työnantajan palveluksesta.

Oleellisinta olisi, että koko järjestelmän kaikilla tasoilla suurin mahdollinen henkilömäärä määritettäisiin pysyväksi katoksi. Tämä voisi olla esim. 60% nykyisestä henkilöstöstä.

Jos jokin toiminto edellyttäisi lisää käsiä tekemään, voisi kyseinen yksikkö määrärahojensa puitteissa hankkia tarvittavat palvelut vapailta markkinoilta.

Mutta eihän me mitään tällaista uudistusta haluta, kun siitä olisi niin paljon vaivaa.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Yrittäjän huoli


(Tämä puheenvuoro on esitetty Jyväskylän Kortepohjan kirkossa 15.3.2015, yhteiskunnallisen kirkkopyhän keskustelutilaisuudessa yrittäjän puheenvuorona)

Meillä suomalaisilla on pois oppimisen vaikeus.
Yhteiskunnalta on opittu odottamaan valmista.
Vastuu itsestä, omasta elämästä, toimeentulosta ja lähimmäisestä on työnnetty yhteiskunnalle.
Omavastuuta ei enää ole, vaikka samaan aikaan huudetaan yksilönvapauden ja riippumattomuuden perään.
Itsekkyys valtaa ihmisten sydämet, samalla kun sosiaalisuus siirtyy verkkoon.

Suomalaisesta tärkeältä tuntuu mukavuus, hyvä elintaso, kokkiohjelman katselu, oluen juonti, toisten ihmisten arvostelu ja mielensä osoittaminen sosiaalisessa mediassa. Suomalaisesta tuntuu tärkeältä, että päättäjät hoitavat ne ulkomaan velat ja jokaiselle niin suuren perustulon, ettei enää tarvitse ajatella työtä.

Työ kun ei enää tunnu tärkeältä.

Oleskeluyhteiskunnan ylläpitoon tarvitaan kuitenkin paljon rahaa. Eikä raha synny setelipainossa, se ei tule EU:n keskuspankista, ei budjetista, eikä hallituksen päätöksistä.
Raha syntyy työstä. Raha on työn ja toimeliaisuuden mitta. Vaihdon väline, jolla minä vaihdan oman työni tuloksen sinun työsi tulokseen.

Kun halutaan jotain, johon raha ei riitä, otetaan lainaa. Kun lainataan rahaa, se tarkoittaa työtä, joka lainan maksuksi myöhemmin tehdään. Ja lainata voi vain siltä, joka on tehnyt työtä enemmän, kuin ehti työnsä tuloksia kuluttaa.

Suomalainen yhteiskunta oleskelee saksalaisen, kiinalaisen ja kreikkalaisen tekemän työn varassa. Se työ meidän on maksettava takaisin. Se työvelka kasvaa jatkuvasti, yli miljoona euroa tunnissa. Se työvelka ei katoa, vaikka vaihtaisimme valuutan markaksi, sulkisimme rajat, tai ristisimme kätemme. Se työ on tehtävä takaisin. Jokainen tunti, jonka olemme lainaksi ottaneet.

Yrittäjä on työn tekijä.  Moni yrittäjä tekee työtä suuresta intohimosta, osa yrittäjistä tekee työtä tarjotakseen työtä muillekin, monet suuren menestyksen toivossa, mutta jokainen yrittäjä tekee työtä elääkseen.

Työtä pitää tehdä, mutta yrittäjällä on huoli.
- Puoli vuosisataa vanhat työelämän pelisäännöt rakennettiin suljetun maan valtiojohtoiseen teollisuuteen. Nyt samoilla byrokraattisilla säännöillä pitäisi pärjätä kansainvälisessä kilpailussa, jossa jokainen asiakas voi valita verkkokauppatuotteensa mistä maasta tahansa.
- Kuinka tuote saadaan myytyä, kuinka se tuote pitäisi paketoida, millä kielellä se pitäisi esitellä, että tuotteen saisi kaupaksi?
- Kuinka voin ottaa työntekijän, kun samalla saan ristikseni työntekijän perheen perustamisen ja terveydenhoidon kustannukset?
- Kuinka käy oman perheeni, jos sairastun?
- Kuinka käy minun perheeni, jos tuotteeni ei mene kaupaksi?

Yrittäjällä ei ole tosiasiallista työttömyysturvaa. Yrittäjällä ei ole suojanaan liittoa, työnantajajärjestöä tai palkansaajan sosiaaliturvaa. Mutta yrittäjällä on usko huomiseen, toivo paremmasta ja rakkaus lajiin. Siksi yrittäjä yrittää. Yrittäjä on työn tekijä.

Työn tekemisen pitää olla ihmiselle eduksi. Sosiaaliturvan tuloloukut pitää poistaa, niin että työntekijä saa työstä itselleenkin enemmän, kuin työn tekemättömyydestä.

Verotaakan kohtuullistamiseksi on tarkoituksen minimiin tinkimällä raivattava pois hiivaisen pullataikinan tavoin turvonnut byrokratia, jossa virkamiehet toinen toistaan vahtimalla yrittävät näyttää tärkeiltä ja kiireisiltä.

On yhteiskunnan menojen kurissapitämiseksi ymmärrettävä, että lasten ja vanhusten hoitotyössä turvallinen läsnäolo on korkeakoulututkintoja ja mitoitustaulukoita tärkeämpää. On hyväksyttävä, ettei ihminen ole ikuinen: Omaa ikävää estävän kalliin tehohoidon vaihtoehtona on nähtävä myös rakkaan vanhuksen oikeus arvokkaaseen kuolemaan.

On oltava valmis luopumaan eduista, joihin ei ole varaa.

Mutta toivo ei ole mennyt.
Yrittäjällä on vapaus. Se on vapaus järjestää ahkeruus kalenteriin.
Yrittäjä voi saavuttaa tavoitteensa.
Yrittäjyyden onni on omassa työssä.
Yrittämällä voi onnistua.

Minä ainakin yritän.