maanantai 6. huhtikuuta 2015

Edustuksellinen demokratia on kehitysjarru


Länsimainen edustuksellinen demokratia on ajatuksen kauneudesta huolimatta ajautunut sisäsiitoisuuden kierteeseen, jonka epämuodostuneista piirteistä on enää vaikea tunnistaa kansanvallan hahmoa.

Luottamushenkilön elämänkaari on yhden vaalikauden mittainen, jolloin toiminta suuntautuu uuden elämän - uudelleen valinnan - mahdollistamiseen. Edustaja siis siirtää kaikki äänestäjän kannalta epämielyttävät asiat seuraavaan vaalikauteen, ja yrittää säilyttää turvalliseksi koetun nykytilan.

Kun kansalaista ei pakoteta yhteiskunnan välttämättömään uudistumiseen, saadaan nykyinen hallinto tuntumaan miellyttävältä. Eihän ole tarvetta mennä epämukavuusalueelle, oppia uutta ja saada siitä viisautta. Eihän?

Näin samat edustajat saavat jälleen paikkansa edustuksellisen demokratian johdossa, eikä mikään muutu. Paitsi yhteiskunnan geenikartta, joka sisäsiittoisuudessaan tuottaa jatkuvasti yhä irvokkaampia hirviöitä.

Edustuksellinen demokratia on siis rakenteellinen säilyttämö, jolla ei ole itsenäistä tarvetta uudistua. Tämän kehityksen tulokset ja murrokset nähdään Itä-Euroopan lähihistoriassa, aivan samoin kuin muinaisten monarkioiden romuttumisessa, itsevaltiuden pöhöttämien hallintojärjestelmien kaaduttua samaan pysähtyneisyyteen kautta maailman, Egyptistä Ranskaan, Italiasta Ruotsiin.

Kaikkien hallintojärjestelmien akilleen kantapäinä näyttävätkin olevan ylimmän johdon määräaikaisuuteen perustuva uudelleen syntymisen tarve, ja alemman johdon pysyvyyttä ja muutoksia jarruttava virkarakenne.

Viranhaltijoiden asema on historiallisista syistä useimmissa läntisissä demokratioissa huomattavan suojattu. Kun todellinen valta on alunperin ollut kirkon, on ollut välttämätöntä suojata paitsi kirkon johto, myös veronkannosta vastanneet virkamiehet ja järjestelmää väkivallalla väkivallalta varjellut ritarikunta.

Suomessa elää vielä hyvin vahvana tämä sama virkamiesaseman kunnioitus. Vaikkei veronkantajaa enää seuraa kalpaa ja tapparaa heilutteleva ritari, on suomalaisessa sielunmaisemassa yhä sama nöyryys: Ei uskalleta kyseenalaistaa virkamiehen päätöksiä, olivatpa ne miten päättömiä tahansa.

Virkamies kyllä vetoaa lakiin, asetukseen, ohjeeseen ja normiin. Aivan samoin kuin parisataa vuotta aikaisemmin vedottiin kirkkoherran määrittämään jumalansanaan. Syntisiä rangaistaan, ja kaikki kurja, jonka elämässäsi koet, johtuu sinun omasta syntisyydestäsi.

Mutta jos koko järjestelmä ajateltaisiinkin uudelleen, voitaisiin löytää vaihtoehto, jossa mahdollisuuksien määrä olisi rajoitteita suurempi. Vaikkapa näin:

Kaikki alemmat virkamiehet toimisivat määräaikaisten sopimusten varassa hallintoyrittäjinä. Hallintosopimukset kilpailutettaisiin kolmen vuoden välein, ja kisassa hävinneet voisivat etsiä muita asiakkaita. Ylemmät virkamiehet valittaisiin vaaleilla, aina neljäksi vuodeksi kerrallaan, mutta kukaan ei voisi tulla valituksi kuin kahdelle perättäiselle kaudelle. Aivan ensimmäisen kauden jälkeen arvottaisiin puolet porukasta vaihtoon, aivan kuin uusien yhdistysten hallituksissa tehdään nykyisinkin.

Ylin johto valittaisiin osaamisperusteisesti, toistaiseksi voimassa oleviin työsuhteisiin. Osaamisen tason ylläpitämiseksi olisi kuitenkin viiden vuoden välein haettava omaa, tai jotain muuta hallintotehtävää uudelleen, jolloin pätevin jatkaisi tehtävässä, mutta hallintoammattilainen voisi todennäköisesti löytää toisen hallintotyön, saman työnantajan palveluksesta.

Oleellisinta olisi, että koko järjestelmän kaikilla tasoilla suurin mahdollinen henkilömäärä määritettäisiin pysyväksi katoksi. Tämä voisi olla esim. 60% nykyisestä henkilöstöstä.

Jos jokin toiminto edellyttäisi lisää käsiä tekemään, voisi kyseinen yksikkö määrärahojensa puitteissa hankkia tarvittavat palvelut vapailta markkinoilta.

Mutta eihän me mitään tällaista uudistusta haluta, kun siitä olisi niin paljon vaivaa.