Gamma

Nuorena asiat oli niin selkeitä. Oli asioita jotka olivat, ja asioita jotka eivät olleet. Oli hyvä, ja oli paha. Oli oikea, ja oli väärä. Kyllä ja ei. Musta ja valkoinen. Semmoinen binäärimaailma, on-off.

Ja kaikki mikä oli, oli ehdotonta. Ehdottomasti. Täysin varmaa. Mustavalkoista.

Sitten tuli se yksi päivä, kun jonnekin mielen pohjalle hiipi se ehkä.

Ensin se oli vaan semmoinen pieni ehkä. Noin, likimain, todennäköisesti kuitenkin, mutta vielä melko varmasti. Ehkä - jos. Entä jos? - Niin, todellakin, entä jos en olekaan oikeassa? Jos en tiedä?

Olihan se - alkuun - aika hurja tunne. Niinkuin olisi luopunut kiinteästä maaperästä, jolla tukevasti seistä, astunut vetelälle suolle. Pelottikin kai. Kun ei ollutkaan ihan varma. Mutta ajan kanssa siihenkin tunteeseen turtui. Ei se haittaa, enää.

Ja voisikos siinä ollakin se viisauden siemen, että uskaltaa epäillä sitä, minkä varmasti tietää oikeaksi. Että jos sittenkin tähän kysymykseen on toinenkin vastaus. Jos on toinenkin totuus. Jos voisikin löytää jotain uutta! Siitä kai sitä on alettava. Otettava riski. Asetettava kyseenalaiseksi kaikki se, minkä tietää varmaksi.

Jos etsisikin sitä kätkettyä totuutta, niin voisikohan sieltä jostain löytyä jotain, joka olisi parempaa, oikeampaa, varmempaa. Jos ei sanoisikaan varmaksi, jättäisi tilaa sille kehitykselle. Voisikohan sitä vielä löytää uutta? Voisikohan sitä vielä kasvaa? Tulla ihmiseksi.


Enää ei ole mustaa, ei valoista.
On vain harmaan sävyjä.